Oikea sisältö. Oikea paikka.

Ritarikuntien ydintehtävä pysynyt samana lähes sadan vuoden ajan

Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat palkitsevat eri aloilla ansioituneita kansalaisia toiminnasta suomalaisen yhteiskunnan hyväksi.

Joulukuussa ilmestyvä Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien historiaa valottava teos kertoo kattavasti, millä perusteilla ja kenelle kunniamerkkejä on annettu ritarikuntien historian aikana. Teoksen kirjoittaja, PhD Antti Matikkala, kiinnostui aiheesta jo vuonna 1985 saadessaan käsiinsä Mannerheimin kunniamerkkejä käsittelevän lehtiartikkelin. Cambridgen yliopistossa vuonna 2007 tarkastettu Matikkalan väitöskirja käsitteli puolestaan brittiläisiä ritarikuntia vuosina 1660–1760. Matikkala on perehtynyt myös suomalaisten ritarikuntien historiaan ja arkistoon varsin hyvin jo ennen ritarikuntien historiaprojektin aloittamista vuonna 2014.

Ratkaisevia hetkiä ritarikuntien historiassa

Tärkeitä tapahtumia ritarikuntien historiassa ovat olleet luonnollisesti niiden perustamisvaiheet: Vapaudenristien perustaminen 1918 ja pysyvän Vapaudenristin ritarikunnan muodostaminen 1940, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustaminen 1919 ja Suomen Leijonan ritarikunnan perustaminen 1942. Matikkalan mukaan oli lähellä, ettei kunniamerkkien antaminen rauhanajan ansioista loppunut heti alkuunsa kesällä 1919 hallitusmuotoa säädettäessä, jolloin perustuslakivaliokunta ehdotti kunniamerkkien antamisen kieltämistä. Poliittisen kompromissin seurauksena kansalaisten palkitseminen kunniamerkeillä kuitenkin jatkui.

Matikkala kertoo sotavuosien olleen keskeinen käännekohta sikäli, että niiden myötä poliittisen vasemmiston aiemmin vierastamista kunniamerkeistä tuli laajemmin yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä. Kunniamerkkien jakomäärän osalta alkoi 1960-luvulla kehitys, jonka seurauksena ritarikuntalaitos tavoitti entistä laajemmin koko kansan. Ruotsissa kehitys kulki toiseen suuntaan: Ruotsin ritarikuntien kunniamerkkejä ei ole annettu maan omille kansalaisille – kuninkaallisia lukuun ottamatta – vuoden 1974 jälkeen. Vaikka myös Suomessa on käyty jonkinlaista keskustelua ritarikuntalaitoksen asemasta, Suomen ritarikunnat ovat säilyttäneet vahvan ja vakiintuneen yhteiskunnallisen roolinsa.

Kunniamerkkijärjestelmä on kohdannut vuosien varrella myös vastustusta, jopa niiltä, jotka myöhemmin ovat päätyneet itse tasavallan presidenttinä ritarikuntien suurmestareiksi. Myös kunniamerkin vastaanottamisesta on kieltäydytty muun muassa sen vuoksi, että palkittavaksi ehdotettu henkilö on kokenut saamansa kunniamerkin luokan omaan arvoonsa nähden liian alhaiseksi.

Aktiiviset ehdottajat palkitsemisten takana

Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkejä annetaan isänmaan palveluksessa ansioituneille kansalaisille tunnustukseksi huomattavista siviili- ja sotilasansioista, ja myös ulkomaalaisia voidaan palkita kunniamerkeillä. Matikkala huomauttaa, että kunniamerkkejä annetaan pääasiassa esitysten perusteella, joten palkitseminen perustuu pitkälti alkuperäisten ehdotuksen tekijöiden aktiivisuuteen. Lukuiset ansioituneet kansalaiset ovat varmasti jääneet palkitsematta pelkästään sen takia, ettei heidän esimiehensä ole tehnyt kunniamerkkiehdotusta. Lopullisen päätöksen kunniamerkin antamisesta tai kunniamerkkiesityksen hylkäämisestä tekee tasavallan presidentti ritarikuntien suurmestarina.

Kunniamerkkien antamismuodollisuudet ovat historian aikana olleet toisinaan vapaamuotoisempia: pienenä yksityiskohtana esimerkiksi muuten muototarkkana pidetty Gustaf Mannerheim antoi vuonna 1919 samanaikaisesti II luokan komentajamerkin ja professorin arvonimen adjutantilleen luutnantti Gallen-Kallelalle muotoilemalla päätöksen pienelle paperilapulle.

Kunniamerkkien moninaisia antamisperusteita

Teoksesta selviää myös, että kunniamerkin ehdottaminen itselleen ei tuota suotuisaa lopputulosta. Kirjassa on useita kuvauksia hyvin erilaisista ansioista, joilla kunniamerkkejä on annettu. Ehdotukset eivät ole aina osuneet maaliinsa: vaikka useat diplomaattien puolisot ovat saaneet kunniamerkkejä, esimerkiksi pisimpään tasavallan presidenttinä ja näin myös ritarikuntien suurmestarina olleen Urho Kekkosen kerrotaan palauttaneen hilpeän naurun kera erään ulkoasiainministerin ehdotuksen antaa kunniamerkki omalle vaimolleen.

– Kunniamerkin luokka määräytyy yleensä palkittavan aseman tai tehtävän mukaan. Niinpä veturinkuljettajat ovat tavallisesti saaneet Suomen Valkoisen Ruusun mitaleja. Kunniamerkkihierarkian huipulla ovat ritarikuntien suurristit. Kerran eräs veturinkuljettaja on saanut Suomen Leijonan suurristin yhden ainoan junamatkan perusteella. Se on ehkä yllättävin eteen tullut asia, Matikkala kertoo.

Teosta toimittaessa heräsi kysymyksiä muun muassa siitä, miksi kansaansa sortavina pidetyille ulkomaalaisille valtionpäämiehille on annettu kunniamerkkejä. Matikkalan mukaan usein ei ymmärretä, että samoja kunniamerkkejä annetaan eri tilanteissa erilaisin perustein. Suomen hyväksi toimineita ulkomaalaisia palkitaan suomalaisilla kunniamerkeillä, mutta kunniamerkkejä annetaan ulkomaalaisille myös valtiovierailujen yhteydessä toteutettavissa vastavuoroisissa kunniamerkkivaihdoissa, jotka ovat osa kansainvälistä kohteliaisuusdiplomatiaa. Tällaisissa tapauksissa kunniamerkkiesitykseen ei sisälly henkilökohtaisia perusteluja vaan pelkkä viittaus siihen, minkä vierailun johdosta kunniamerkkiä esitetään. Tällöin kunniamerkki määräytyy sen mukaan, mikä asema ja rooli kyseisellä henkilöllä on ollut valtiovierailun aikana.

Sodanajan sotilasansioita on palkittu pääasiassa Vapaudenristeillä ja Vapaudenmitaleilla. Matikkalan mukaan on vähemmän tunnettua, että Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkejä on annettu myös urheudesta heimosodissa ja itsenäisyyden alkuvuosien rajakahakoissa. Esimerkiksi kesäkuussa 1919 Jäppilän kahakassa ansioitunut 17-vuotias vääpeli, upseerikokelas Heimo Pietinen, palkittiin II luokan mitalilla.

Ritarikuntien ydintehtävä on säilynyt samana koko niiden historian ajan. Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat täyttävät tehtäväänsä ansiokkaiden kansalaisten palkitsemisessa tulevaisuuteen katsoen ja perinteisiin nojaten.

Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat -historiateos ilmestyy 14.12.2017.